Elämää

Mistähän aloittaisin, tämän blogini, kun on niin paljon kerrottavaa. Ensin ajattelin kirjoittaa ensimmäisen tekstin asiantuntevan osteopaatin roolissa ja kirjoittaa osteopatiasta, sen mahdollisuuksista ja filosofiasta, minkä löysin aloittaessani osteopaattiopintoja viitisen vuotta sitten vuonna 2018.

Kirjoittaessani tässä päivänä eräänä, asiakkailleni kirjettä ja siinä kohtaa: ”Tarinat kiehtovat minua. Siksi haluan jakaa myös omaani”, ymmärsin, että haluan kirjoittaa tarinaani. Siihen liittyy vahvasti osteopatia mutta myös elämän ihmettely kaikkineen. Miten minusta tuli minä, miten löysin oman polkuni, mitä oppeja on matkalta tarttunut.

Ehkä minussa on jotain turhankin uteliasta, sillä joskus harmittelen, kun en saa kiinni ihmisten tarinoista. Tavallaan he avaavat oppejaan mutta kaipaan jotain tarttumapintaa. Taustatietoa. Jotain mistä saisin kiinni, kun peilaan omaa tarinaani.

Mikä on meidät kenetkin ajanut sille tielle, millä olemme. Miksi jollekulle riittää ihan vain. Ihan vain olla ajattelematta. Ihan vain luottaa itsensä ulkopuolella oleviin auktoriteetteihin. Ihan vain riittää, ettei edes mieti sen enempää. Ihan vain riittää, että joskus ärsyttää ja joskus naurattaa, ilman että haluaa miettiä tunteidensa tuolle puolen. Ihan vaan riittää, että elämä ei ole reilua. Ihan vaan riittää.

Ja miksi minulle ei riitä. Miksi haluan kaivautua tunteiden ja tuntemusten tuolle puolen. Miksi janoan oppeja ja ymmärrystä. Haluan tutkia tunteitani, historiaani, syitä omalle käytökselleni ja tekemiselleni. Miksi toiset tuntevat niin vahvasti. Miksi toiset eivät usko intuitioon ja toiset uskovat. Miksi toiset eivät uskalla kuulla sydäntään ja toisten on aivan pakko kuunnella kaikessa sydäntään ja tehdä sen mukaan. Mikä kaikki on johtanut siihen. Mikä on tarina ihmisen takana.

Minua kiinnostaa ne tarinat. Ne auttavat minua ymmärtämään ihmiskuntaa, itseäni ja kaikkia kanssakulkijoita paremmin.

Olen kiitollinen, että niitä kuulen myös vastaanotollani. Usein huomaamattakin joku avautuu minulle. Usein tunteet tulevat, vaikka ei niin ollut suunnitellut. En osaa lukea ajatuksiasi, vaikka toisinaan kuulen kehostasi paljon sellaista, mitä en osaa sanoiksi pukea. Ymmärrän, että se ei ole minua varten, olen vain jonkinlainen kanava sinun ja maailman välillä. Minä voin vain tukea sinua tunnistamaan oman tarinasi ja tukea matkalla siihen, mihin sinä olet valmis. Minä voin ehkä kertoa omaa tarinaani. Ehkä se rohkaisee jotain toista.

Minua on hävettänyt niin paljon. Toisinaan olen toivonut jopa sairastuvani vakavasti, jotta saisin levätä. Jotta millään muulla ei olisi enää mitään merkitystä, vain sillä, että olen vakavasti sairas. Olen ollut niin väsynyt, että olen miettinyt, miten makaisin sairaalavuoteella ilman huolen häivää. Minun ei tarvitsisi huolehtia kenestäkään, ei mistään. Kaikki maalliset murheeni olisivat poissa. Olisin vain ja saisin kaiken huolenpidon. Huh miten hävettävä ajatus. On hävettänyt usein, etten jaksa kuten monet. Väsyn helposti, tarvitsen tilaa. Kaipaan yksinoloa. En ehkä ole kunnolla edes sopeutunut yhteiskuntaan ja sen vaatimuksiin. Hävettää, että ajattelen toisinaan ihmisistä rumasti. Hävettää, etten kykene olemaan pelkkää rakkautta, vaikka haluaisin.

Arppa laulaa uudessa laulussaan ”Hiekkasäkki aivojen tilalla”

”Kuinka monta kertaa mä oon vannonut itelleni , että en enää koskaan sano kenestäkään toisesta mitään pahaa. Mutta sitten aina kuitenkin kun itellä menee vähän huonommin mä astun siihen samaan ansaan. aivan ku muissa ois jotain vialla mulla on itellä varmaan hiekkasäkki aivojen tilalla.”

Helpottavaa, että muutkin ovat vain keskeneräisiä. Rakastan musiikkia missä on tarina.

Hävettää, että 45-vuotiaana olen edelleen tarvinnut taloudellista tukea. Että itsekkäästi päätin aloittaa vaativat opinnot, mikä väsytti ja vei taloudellisesti haastavaan tilanteeseen. En ollut myöskään kyennyt pitämään parisuhdettani ja siten perhettäni kasassa.

On hävettänyt, että kotini on usein sotkuinen. Melkein aina. Vessakin likainen. En silitä ikinä vaatteita lakanoiden mankeloimisesta puhumattakaan. Vaihdan lakanatkin harvoin. Paitsi silloin, kun meillä on täitä.

En rasvaa tarpeeksi kehoani, en käy oikeastaan koskaan kampaajalla. Paljon olen häpeää työstäni ja huomannut, että häpeä ei kestä päivänvaloa. Se kuihtuu, kun sen päästää ulos. Enää en häpeä niin.

Olen kohta 46-vuotias nainen. Kun olin täyttämässä 40, erosin pitkästä liitosta. Muistan lopullisen hetken varsin hyvin, vaikka toki olin kipuillut asian kanssa pitkään. Vuosien aikana olin käynyt pariterapian (yksin), syyttänyt toista, syyttänyt itseäni, uhriutunut ja antanut kohdella itseäni vaikka miten. Onko oikein kertoa siitä? Teille, ihmisille, jotka tätä luette. Vai lukeekohan tätä kukaan. Hävettää sekin vähän, että kuvittelen jonkun olevan kiinnostunut tarinastani ja ajatuksistani.

Muistan varsin hyvin hetken, joka muutti isosti elämäni suunnan. Edellisessä elämässäni olin toimistotyöntekijä ja sain eräänä maaliskuisena päivänä työpaikalle puhelun silloiselta mieheltäni.

Olin muuten opiskellut matkailualaa, vaikka työ mitä tein ei sitä ollut. Matkailualan opintoihin päädyin lähinnä siksi, etten jaksanut lukea pääsykokeisiin ja pidin matkustamisesta. Pääsin kouluun osittain nauravien silmieni ansiosta. Osaan myös lukea muiden silmiä. Luulen ainakin tietäväni milloin niissä on tyhjyys, milloin ne viestivät elämän aitoudesta. Mutta enhän minä varmuudella voi tietää. Kuten en mitään muutakaan. Sen olen oppinut, että tiedän hyvin vähän. Sitä en häpeä. Itse asiassa olen ylpeä siitä, etten kuvittele tietäväni. Yritän aina muistuttaa itselleni, että saatan olla väärässä.

Tuo hetki, joka muutti elämäni suunnan, on mielessäni edelleen. Loppuvuodesta 2009 oli ystävälläni ollut ihmeellisiä lihasnykimisiä ja muita hermostollisia oireita. Niitä alettiin tutkia. Jo ennen kuin lopullinendiagnoosi vuonna 2010 tuli, arvelimme tietävämme mistä oli kyse. Olimme nähneet jo yhden taudinkuvan ja ne ihmeelliset oireet, joihin oli vaikea saada diagnoosia. Me tiesimme mutta emme olisi halunneet kuulla sitä. ALS on nimittäin ehkä yksi perkeleellisimmistä taudeista. Elinaikaennuste surkea ja entäpä elämänlaatu. Hetki, kun saimme tietää, muutti monen elämän mutta omani monella tavalla parempaan. Siitä olen tietenkin kantanut syyllisyyttä. Miksi minä sain mahdollisuuden ja joku toinen ei.

Muistan paljon noilta ajoilta mutta paljon olen unohtanutkin. Halunnut unohtaa. Muistan, että kuolemasta tuli konkreettisempi. Se oli jatkuvasti läsnä, elämän rinnalla. Miten minä halusin elää? Halusinko pelätä kuolemaa? Pystyisinkö pääsemään kuolemanpelostani? Mitkä arvot olivat minulle tärkeitä?

Muutos alkoi ja eteni, halusin tai en. Silloinen mieheni ja minä reagoimme täysin päinvastaisesti. Hän juoksi entistä kovemmin karkuun kuolemaa, oli ehdittävä nähdä ja kokea vielä niin paljon. Tai niin minä sen koin. Hänellä on varmasti oma versionsa kerrottavanaan.

Minä mietin, että minulla on kaikki tärkeä tässä ja haluan antaa aikani ja rakkauteni tähän hetkeen. Ei haittaisi, jos en ikinä enää pääsisi matkustamaan. Ei haittaisi, jos en rikastuisi. Halusin elää merkityksellistä elämää. Tehdä arvojeni mukaista työtä. Halusin löytää itseni ja kohdata kuolemanpelkoni.

Siitä alkoi muutos. Ymmärsin itsekin vasta myöhemmin, miten se alkoi. Hiljaisesti mutta täysin varmasti edeten. Takaisin ei ollut enää kääntyminen. Oli vaihdettava ammattia. Oli löydettävä minulle sopiva tapa elää. Irtisanouduin vakituisesta palkkatyöstä loppuvuodesta 2011 ja lähdin opiskelemaan hierojaksi. En edelleenkään oikein tiedä miten se tapahtui. Miten tiesin niin varmasti, että sille tielle minun on lähdettävä.

Ei kaikki yhdessä yössä tapahtunut. Ja ehkä siitä tämä blogi tuleekin kertomaan. Minun tiestäni itseeni. Pikkuhiljaa kuolemanpelon kanssa käsi kädessä. Kohti sielun polkua, miltä ei enää ollut takaisin kääntyminen. Kohti avioeroa ja sen erilaisia oppeja. Kohti osteopatian maailmaa.

Elämä ja kuolema. Käsi kädessä. Pelko ja rakkaus. Valo ja pimeys. Kaikki, koko ajan läsnä. Se minun oli opeteltava hyväksymään samalla kun tutustuisin itseeni uudestaan. 40-vuotiaana eronneena naisena.