Jokaisen tarina ansaitsee tulla kuulluksi

Rakastan tarinoita ja se onkin yksi työni ihanimpia puolia, että jaatte omianne kanssani. Sain maaliskuun alkupuolella istahtaa muutaman muun ihmisiä työssään kohtaavan kanssa piiriin, ”Kivun kääntöpiiriin”. Siinä pohdittiin tarinoiden kautta kipua, fyysistä, henkistä. Pohdittiin miten tarinan saisi käännettyä, missä on käännekohta. Milloin kivun kanssa oppii tulemaan toimeen tai missä kohtaa huomaa, että kipua ei enää ole tai se on muuttanut muotoaan. Ehkä jokin mahdottomalta tuntuva tekeminen on muuttunut mahdolliseksi.

Pitääkö erilaiset roolit meitä kiinni jossain tarinassa? Voisitko sinä päästää jostain roolista irti?

Pohdimme piirissä, kuinka ja missä kipu tuntuu? Miten se liikkuu, miten sen saa liikkumaan? Miten ylipäänsä tunteita tunnetaan?  Miten tarinoista voidaan oppia. Miten päästää irti.

Ja miten ammattilainen tässä lempeydessä vähän tyrkkää tai ehkä vetää vähän suitsista, että eipäs edetä vauhdilla. Jäädäänpä yhdessä tunnustelemaan tätä kipua, tätä tunnetta. Mitä jos ei tarvitsisikaan selviytyä, mitä jos saisi turvallisessa tilassa vajota? Mitä jos koettaisiin kipu yhdessä jossain pohjalla? Voisiko siellä hetken viipyä ja tunnustella yrittämättä yhtään enempää päästä eteenpäin?

Tarinat, joita olen kuullut työssäni reilun 10 vuoden aikana niin paljon, antavat näkökulmia. Aina kun omat huolet meinaavat hukuttaa, kuulen jotain mikä muistuttaa tästä hetkestä. Opettaa pysähtymään tähän. Ymmärtämään mikä on tärkeää. Haastaa luottamaan ja tuntemaan ja sietämään vaikeita tunteita.

Haastan jatkuvasti myös kohtaamaan itseäni ja ottamaan vastuuta omasta tarinastani. Roolien taakse on joskus liiankin helppo jäädä. Itselleni oli oleellisen tärkeää havaita muutamia vuosia sitten oma herkkyyteni. Ahmin tietoa erityisherkkyydestä, uin syvälle herkkyyteen. Halusin tutustua itseeni rauhassa ja ymmärtää, miksi koen elämän kuten koen. Tein lopputyönikin erityisherkkyydestä. ”Erityisherkän matka kehoon ja mieleen osteopatian avulla.”

Nyt, kun olen vuosia tutustunut itseeni, tuntuu hyvältä päästää vähän irti tästä roolista. Tietenkin olen herkkä edelleen ja se on voimavarani monessa kohtaa, muistuttaa rajoistani muttei enää estä elämästä.  Koen vahvasti, että pikkuhiljaa vuosien aikana, kun olen hoitanut ja hoidattanut hermostoani, olen löytänyt turvan tilaan itsessäni. Ja se on ollut erittäin oleellista tässä prosessissa. Löytää turva itsestäni.

Nyt tilanteet, jotka tuntuivat erityisen kuormittavilta aiemmin, saattavatkin sen sijaan antaa energiaa. Ja kuitenkin aina niin, että kuuntelen tarkkaan itseäni. Jos en jaksa, ei kyseessä ole laiskuus. Jos en saa aikaan, ei kyseessä ole se, että olisin osaamattomampi tai huonompi.

Hermostoa voidaan hoitaa monin tavoin. Jossain kohtaa yritin vähän liikaa, kaikkea uutta. Jospa tuo olisi ratkaisu tai ehkäpä tuo. Kun maltoin antautua prosessiin ja opin ymmärtämään, että tämä on elämän mittainen matka, helpotti. Ei kaikkea kerralla.

Omalla kohdallani ajattelen, että hidas vuosien työ itseni kanssa osteopatian keinoin, mielen harjoitteiden sekä kehollisen liikkeen avulla on johdattanut eteenpäin. Tässä hetkessä koen olevani niin turvassa, että uskallan antautua jollekin uudelle. En ole aivan varma mitä kaikkea se sisältää mutta tiedän, että vielä on kerroksia kuorittavana. Tällä hetkellä osteopatia toimii minulla säännöllisenä itseeni palauttamishoitona, en luovu siitä mutta rinnalle voin jo ottaa muutakin.

Uusi tarina syntyy nyt myös Sibeliuksentielle Keravalla kun toimintani siirtyy sinne. ”Koti kehon ja mielen parhaaksi.” Täyttyköön tämä tarina elämän kaikista sävyistä. Iloisista kohtaamisista, myötätunnosta, kaikenlaisista kyynelistä. Tunteista, kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta.

Olet lämpimästi tervetullut. Tämä olkoon meidän kaikkien ”Koti kehon ja mielen parhaaksi” matkalla itseemme.