Kokemuksia kehosta ja mielestä

Hoen usein asiakkailleni ja samalla toki itselleni, miten keho-mieli-sielu on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Istu tunteen äärellä ja hyväksy. Mihin asioihin voit vaikuttaa, vaikuta, mihin et, hyväksy. Hyväksymisessä piilee elämän salaisuus.

Ja niin piileekin mutta miten ironiselta tuntuikaan päästä käsiksi tavallaan tähän keho-mieli-sielu akseliin ehkä ensimmäistä kertaa tavalla mikä avasi jotain suurempaa.

Olen ailahtelevainen tunteideni kanssa. Olen herkkä ja harjoitellut tunteita koko ikäni. Niiden sietämistä, kun ovat niin vahvoja, hyväksymistä, ymmärrystä. Tiedän, että on tärkeää osata kohdata se, minkä kokee. Mutta joskus vain istumalla ja hyväksymällä jotain tunnetta kehossa, ei pääse eteenpäin. Miten olinkaan unohtanut kehoaspektin. Minä; kehon ammattilainen.

Tavallaan olin myös sortunut näkemään osteopaattisen ajatuksen hyvin suppeasta kulmasta, että neutraaliin pyrkien haemme kehosta stillnessin, hiljaisuuden. Pyrimme koko ajan rauhaan.  Ja näinhän se onkin mutta toisinaan se vaatii aikamoisen myrskyn, minkä läpi on pakottava tarve kulkea, ei kiertää sitä. Jos tämä jää käymättä, rauha tulee tavallaan ulkopuolelta teennäisesti ja olo palaa epämukavaksi jatkuvasti.

Miten sitten vapauttaa kehoaan? Se pitää jokaisen testata itse mutta olen melko varma, että ilman liikettä, se ei kovin hyvin onnistu keneltäkään. Vaikka saatan toki olla väärässä 😉 Tässäkin.

Omalla kohdallani tapahtui seuraavaa. Olen koko kesän enemmän ja vähemmän kulkenut taas kiviröykkiö rinnan päällä. Ei se ole tehnyt elämästäni ankeaa, rakastan elämää mutta silti se on ollut siinä. Olen istunut sen kanssa, kysynyt mitä olet kertomassa. Se on auttanut minua pohtimaan itseäni, rakkautta parisuhteen kautta, rajojani eri tilanteissa niin ihmissuhteissa kuin työni kautta. Mutta hitto soikoon, se ei vaan ole suostunut lähtemään, nököttänyt siinä ilon ja onnen välissä. Aamuisin olen ollut jäykkä, henki ei meinaa kulkea sulavasti. Tunnistan aika hyvin kehoni kohdat ja tunnen mihin se jää kiinni. Silti en ole osannut vapauttaa sitä.

Lähdinpä sitten retriitille Pyhtäälle. Henkinen kulkuri ja sydämen kompassi- viikonlopun vetivät ihanat Julia Kuu ja Ville Juurikkala. Vaikka olen lapsellinen irrottelija, ei ollut aivan helppoa antautua kaikkeen mitä viikonloppu piti sisällään. Paljon ajatuksia heräsi mutta suurin oivallus keho-mieli-sielu yhteydestä tapahtui minulle kylmävesimeditaation jälkeen. Siinä vedessä, mikä ei ryhmän mukana ollessa, edes tuntunut järin kylmältä, mietin, että mitä tuntemuksia tässä nyt sitten pitäisi olla. Kaikki tuntuu hyvältä, keho ottaa hyvin veden ja kylmän ja muiden turvan vastaan. Mitä minä nyt tässä sitten…

Mutta kah, kun lähdettiin makoilemaan vilttien alle lämpimään, kuuntelemaan miten lämpö palailee kehoon, niin johan alkoi tapahtua.

Kiviröykkiö rinnan päällä alkoi sulaa ja siinä sulaessa pääsin (meinasin sanoa jouduin, koska ei se kivalta tuntunut) kohtaamaan oman myrskyni. Mieli harasi kuitenkin edelleen vastaan. Kiitollisena otin Julian avun vastaan ja hän auttoi lempeästi pidellen luomaan tilan, missä uskalsin. Kiitos.

Itku tuli aika todella syvältä ja täytyy myöntää, että mieli edelleen siinä vähän harasi vastaan, että ihan oikeasti Salla. Et nyt tässä, hyvä ihminen. Mutta niin vain keho vapautui, henki kulki ja olin sitten valmis jo kaikkeen. Nauruun sielun pohjasta, itkuun lempeämmin, tanssiin ja huutoon ja ihan kaikkeen.

En minä tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mutta tänään tuntuu, että kehoni virtaa. Olen jälleen läsnä itsessäni. Opin jotain ihmeellistä tunteiden vapauttamisesta, padon murtamisesta vihankin avulla, jotta virtaus näyttää minulle myös valoni. Uskon, että joka kerta vaikeita aikoja eläessä, opin taas enemmän ja seuraavalla kerralla, kun ahdistus tulee kertomaan tarinaansa, en enää vain istu hyväksyen sen kanssa, vaan teen enemmän myös kehollista työskentelyä vapauttaakseni jälleen jonkun ikiaikaisen tai elämän varrella kasaantuneen kiviröykkiön.

Ja samalla kun teen tätä puhdistavaa työtä itseni kanssa, teen sitä yhdessä myös esiäitieni kanssa. Puran jotain syvää sukupolvien ketjussa. Ja ehkä edes hippusen pienennän sitä, mitä omat lapseni saavat tässä elämässä myös osakseen. Luon tilaa ilolle ja vapaudelle olla oma itsensä. Annan luvan muillekin kuunnella sydämen ääntä.

Kun itsessäni virtaa, tunnen myös, miten kehityn hoitajana. On vaan niin sairaan siistiä saada tehdä tätä työtä ja oppia koko ajan lisää kehon, mielen ja sielun yhteydestä.

Sinun, minun, meidän kaikkien eteen. Ollaan yhtä. Pelkkää rakkautta tässä hetkessä.