Rakkaudesta

Pyyteetön rakkaus

Viime aikoina olen pohtinut paljon pyyteetöntä rakkautta. Erilaisissa keskusteluissa ja hetkissä se on tullut mieleeni.

Olen kahden nuoren äiti. Kun vuonna 2006 minusta tuli äiti tai oikeastaan jo joulukuussa 2005, kun sain tietää odottavani Eliasta, kuvittelin, että tiedän mitä on pyyteetön rakkaus ja olen siinä loistava.

Sain tietää odottavani lasta häämatkallamme Brasiliassa. Olo oli kamala. Mies toi raikkaampia ja raikkaampia drinkkejä, pitihän niitä voida häämatkalla juoda. Kaikki maistui kamalalta, niin juomat kuin ruuatkin. Lopulta kun pääsimme Rio De Janeiroon eikä enää tehnyt mieli syödä eikä juoda, sanoin, että parempi kai varmistaa, etten ole raskaana. Olimme kuitenkin menossa vielä Amazonillekin. Niinpä me käsimerkein avustettuina ostimme raskaustestin ja kaksi viivaahan siihen tuli. Amazon jäi väliin mutta matka jatkui. Olimme päättäneet jo tavatessamme 1998, että jos yhteisen pojan saisimme, hänestä tulisi Elias. Huonovointisena maailman toisella puolella luulin tietäväni mitä on pyyteetön rakkaus. Vähänpä minä tiesin. Äitiydestä, elämästä, rakkaudesta.

Lapseni ovat kasvattaneet minua joka vuosi uudella ja uudella tavalla. Ensimmäiseen 7 vuoteen meillä ei varmaan ollut yhtäkään yötä ilman herätyksiä. Mutta saimme olla melko terveinä ja vältyimme suuremmilta huolilta. Harjoittelin äitiyttä kahden hyvin erilaisen lapsen kanssa. Ehkä jos olisin saanut vain yhden, olisin kuvitellut osaavani hyvin, ehkä peräti kiitettävästi ja että olisi minun ansioitani, että hänestä tulisi fiksu, hyväkäytöksinen, sopeutuvainen, rakastava ja kaiken lisäksi onnellinen.

Joskus meinaan edelleen kuvitella näin. Olisi jotenkin muka minun ansiotani, että lapseni ovat sellaisia kuin ovat. Tai että olisi minun syytäni, että ovat sellaisia kuin ovat. Onneksi palauttavat nopeasti maan pinnalla. Viimeiset muutaman vuotta olenkin sitten mietiskellyt irtipäästämistä ja pyyteetöntä rakkautta. Sitä miten vähän loppujen lopuksi on minun ansiotani siinä millaisia he ovat ja toisaalta ne sadat virheet mitä olen äitinä tehnyt, on minun voitava antaa itselleni anteeksi. Että elämä on luopumista ja lapset eivät ole täällä minua varten ja toteuttaakseen jotain, mitä minä toivoisin. He ovat lainassa, vain pienen hetken.

Oikeastaan heräsin pyyteettömään rakkauteen nykyisen puolisoni avulla. Huomasin, että tarvitsen tilaa aivan tolkuttoman paljon. Miten voisin vaatia sellaista? Huomasin, että minun on vaikea päästää lähelle ja edelleen vaikea keskustellakin. Miten hän jaksaisi odottaa? Huomasin, että haluan tehdä elämääni koskevat päätökset itsenäisesti, vaikka ne tuntuisivat ihmeellisiltä hänestä. Kuten esimerkiksi sen, että asun nykyään lasteni isän talossa vuokralla ja lasteni isä vierailee meillä jokseenkin usein ja silloin kun on hänen ”vahtivuoronsa”, hän viettää ajan lasten kanssa meillä. (No minä en sentään silloin ole kotona). Aika harva olisi niin sinut itsensä kanssa, että kaikki tämä onnistuisi. Huomasin saavani sellaista rakkautta osakseni, mikä on hyvin harvinaista. Sain olla minä, jopa silloin, kun en ollut kovin helppoa seuraa. Se tuntui ihmeeltä ja eheyttävältä.

Pystynkö itse samaan? Hyväksynkö rakkaani juuri kuten he ovat? Osaanko antaa heille tilaa mutta myös huomiota. Annanko lasteni tehdä omat virheensä, oppia tai olla oppimatta niistä? Hyväksynkö heidän voimakkaat mielipiteet asioista, joista olen eri mieltä? Annanko heidän kulkea täysin omaa polkuaan vaikka mieleni huutaa, että virhe! Nyt jumaliste teet elämäsi virheen! Tarvitaanko se virhe, jotta voi nähdä maailman toisin. Onko se virhe lopulta lainkaan.

Pyyteetön rakkaus on aivan järkyttävän vaikea laji. Rakastan sinua mutta ethän nyt vaan tee silti noin. Rakastan sinua mutta ethän sinä voi ajatella noin. Rakastan sinua kunhan vain kuljet tuota polkua. Kunhan voin olla ylpeä sinusta. Kunhan toimit kuten kuuluukin toimia. Kunhan olet hei onnellinen.

Olen sulle hei pyyteettömän rakkauteni antanut ja kaikkeni sinua varten tehnyt, elämän antanut sinulle ja sinua varten elänyt, osaatko edes arvostaa. Osaatko?

Jep. Pyyteetön rakkaus on vaativa laji. Saamme harjoitella sitä päivittäin halutessamme. Kuinka paljon lopulta vaadimme rakkailtamme vastinetta. Missä kohtaa kulkee raja, mitä voi vaatia? Mihin tulee puuttua?

Mitä jos tuntee häpeää lapsestaan? Mitä jos on vaikea hyväksyä luonnetta, temperamenttia, haasteita kehossa, mielessä?

Mitä jos hänen polkunsa onkin aivan toisenlainen kuin MINÄ toivoin. Mitä jos hän ei löydä onnea niistä asioista, joista minä haluan hänen onnen löytävän. Mitä jos hän toisinaan onkin täynnä mustaa. Mitä jos hän ei edes halua olla kanssani tekemisissä. Rakastanko silti, pyyteettä ja ylpeydellä.

Pyyteetön rakkaus on vaikea laji. Herättelen itseäni päivittäin tähän. Minä haluan elää vapaudessa. Minä haluan, että saan olla täynnä mustaa, kun siltä tuntuu. Minä haluan, että saan tehdä virheitä. Haluan, että minuun luotetaan silloinkin, kun en itse kykene itseeni luottamaan. Minä tarvitsen valtavasti tilaa itselleni. Kehoni on välillä kosketusarka. Joskus se kipuilee. Mieleni vetää toisinaan vuoristorataa. Toisinaan en jaksa pitää kehenkään yhteyttä, toisinaan kaipaan ihmisiä valtavasti.

Olin 35-vuotias, kun aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mitä ehkä haluan elämältä. Olin 40-vuotias, kun uskalsin tehdä vaikeita ratkaisuja ja kohdata syyllisyyden, häpeän, vastuun ja vapauden. Olen 45-vuotias ja mietiskelen, osaanko minä rakastaa pyyteettömästi. Olen jo aika hyvin oppinut rakastamaan itseäni, vajavaisena ja keskeneräisenä mutta edelleen siinä on tehtävää. Toisina päivinä tuntuu vaikealta katsoa peiliin. Olisiko se kuitenkin polku myös siihen, että osaa rakastaa toista. Että näkee itsensä kaiken rakkauden arvoisena, juuri tällaisena. Osaisiko silloin rakastaa myös toista. Pyyteettä. Vajavaisena ja erehtyväisenä, inhimillisenä ihmisenä.

Olisiko se, että saa pyyteetöntä rakkautta osakseen, tie siihen, että eheytyy entisestään. Näitä minä olen viime aikoinan mietiskellyt.