Ajatuksia jostain. Anteeksiantamisesta.

Välillä kauhistuttaa, kun mietin elämääni taaksepäin. Että kuinka monta kohtaa onkaan ollut sellaista, että nippa nappa oon selvinnyt. Olisi voinut käydä toisinkin. Vai oliko se nippa nappa sittenkään? Menikö kaikki just niin kuin oli tarkoitettu?

Kun kirjoitan tätä, on kulunut tasan viisi vuotta siitä, kun otin vastaan opiskelupaikan Osteopatiakoulu Atlaksessa. Olin suunnitellut osteopaattiopintoja kyllä ja ajatellut, että syksyllä 2019 olisin valmis niihin. Läpikäynyt avioeron kunnolla, taloudellisesti tasapainossa, itseni kanssa tasapainossa. Lapset olisivat jo vähän isompia ja elämä valmis niin että olisi aikaa, rahaa ja jaksamista. Jetsulleen näin ajattelin.

En kuuna päivänä usko, että olisin enää syksyllä 2019 ottanut paikkaa vastaan. Elämä oli tuonut eteeni niin paljon, että elämä ja minä oltiin enemmän kesken kuin koskaan aiemmin. Joten onneksi uskalsin hypätä viikon varoitusajalla koulutukseen. Olihan minulla pienesti pesämunaa avioeron tiimoilta. Joku muu olisi saattanut sijoittaa ne toisin. Minä päätin luottaa elämään. Kyllä se on kantanut, vaikka hetkittäin melko hatarin askelin.

Rakastin osteopatian opiskelua ensiaskelista ja rakastan edelleen. Silti on hyväksyttävä, että vuodet kuluttivat. En todellakaan osannut aavistaa miten paljosta luopuisin. Miten paljon omia varjojani kohtaisin. Ja edelleen, kun mietin, miten väsynyt olen monesti ollut, miten epävarma huomisen kantavuudesta, koen vaikeita tunteita. Olisin halunnut olla parempi. Parempi äiti, parempi ystävä, parempi sisko, parempi lapsi. Parempi ihminen.

Jälkikäteen ajateltuna, olisin halunnut olla aina parempi. Olisinpa osannut nuoruudessani nähdä ystäväni paremmin, olla paremmin tukena. Olisinpa osannut auttaa äitiä ja isää enemmän, etenkin, kun isä sai aivoinfarktin. Olisinpa osannut ja jaksanut nähdä ja tehdä kummilapsieni kanssa enemmän. Säilyttää tiiviimmät välit moniin ihmisiin. Kunpa en olisi rähjännyt lapsilleni väsyneenä niin. Kunpa olisin jaksanut vähän enemmän.

Aika isoja vaatimuksia. Ei ihme, jos joskus väsyttää. Ihan jo ajatus täydellisestä ihmisestä.

Ehkä tänään osaan jo antaa itselleni vähän anteeksi. Ymmärtää, että vaikken ole osannut olla aina niin paljon, ei ole osannut kukaan muukaan. Ja se on ihan ok.

Minusta on tullut tämä ihminen niiden kokemusten kautta, mitä olen elämässäni kokenut. Toisinaan olen mennyt ääripäihin ajatuksissani ja teoissani, olen toiminut itsekkäästi ja toisinaan olen toiminut myös kuvitellen toimivani epäitsekkäästi mutta toisen voimaa vähätellen.

En nyt ole aivan varma mikä tämän kirjoituksen punainen lanka on mutta ulos se nyt näköjään on saatava. Ehkä se on anteeksianto. Että voisi katsoa rehellisesti itseään ja antaa anteeksi oman epätäydellisyytensä. En voi muuttaa mennyttä mutta tavallaan kuitenkin voin, antamalla itselleni ja muille anteeksi, joka päivä.

Joskus ihmisyyden häpeäni on niin suuri, että tuntuu vaikealta elää. Joskus sieluni vapaus on niin kevyt, että tunnen olevani täysin kannateltu aina enkä pelkää mitään.

Kun itse heinäkuisella retriitillä ymmärsin jotain syvää itsestäni ja siitä, miten saan tunteet virtaamaan paremmin, koen, että kehityin hoitajana enemmän kuin kehittyisin, jos osaisin ihmisen anatomian ulkoa pienintä osaa myöten. Enkä nyt halua vähätellä anatomiaa ja fysiologiaa.

On kuitenkin valtavan vaikeaa luoda tilaa ja turvaa, jos ei ole itse turvassa. Jos ei pysty yhtään ymmärtämään mitä toinen saattaa tuntea tai kokea. Eikä se tietenkään tarkoita sitä, että aina pitäisi olla tasapainossa ja turvan tunteessa hoitajankaan mutta on ymmärrettävä turvasta ja on ymmärrettävä mikä kokonaisuus on keho-mieli-sielu.

Uskon, että minun kokemukseni muokkaavat minusta juuri sellaisen hoitajan kuin minusta on tarkoitus tulla. Ja luokseni löytävät juuri ne ihmiset, joita minä osaan parhaiten auttaa. Ehkä minusta ei tule maailman parasta osteopaattia. Ehkä joskus hoitotapani saa osteopatian isän A.T.Stillin kääntymään haudassaan. Minä en tiedä mutta voin toimia vain niin kuten itse koen ja tunnen parhaaksi.

Joskus pelkään mainostaa itseäni, on vaikea jakaa sitä hyvää ja toisinaan sydäntä herkistävää kaunista palautetta mitä saan työstäni, sillä pelkään, että egoni ottaa vallan. Yritän nujertaa egoani niin lujasti, että siinä meinaa kärsiä välillä sielukin. Ettei vaan kukaan koskaan ajattelisi, että kuvittelen olevani jotain enemmän. Että kuvittelisin itsestäni liikoja. Ettei kellään olisi tarvetta kadehtia minua.  Että olisin niin arvoton, että olisinkin jo arvokas. Apua!

Ehkä egolleni suurin kiusaus onkin se, että olen ylpeästi minä. Nöyränä mutten nöyristellen. Tiedän, että osaan hoitaa. Saan jopa koskettaa 17-vuotiasta poikaani, se on suurta se. (En sentään saa halata, mutta hieroa 😊). En ole näkijä mutta olen tuntija. Autan sinuakin tuntemaan ja sitä kautta palaamaan itseesi. Voimaan paremmin kehossasi, hiljentämään mieltäsi ja löytämään omalle sielunpolullesi.

En voi hoitaa kehoa ilman mieltä, enkä mieltä ilman kehoa. Minulle ne ovat paljolti yhtä. Sen ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan aiemmin.

Sydän auki teitä kiitollisena hoitaen. Keskeneräisen ihmisenä ja hoitajana mutta siitä huolimatta jo aika paljon ymmärtäneenä ja aika paljon taitoja oppineena. Yhdessä kulkien, yhtä kaikki.

Kehon ja mielen parhaaksi.