Onni on hetkissä, arki on onnea.

Tänä keväänä rintakehäni päälle ei laskeutunut tuttu tunne, ahdistava möykky mistä ei oikein saa otetta. Se on ollut seuranani monena keväänä, toisinaan on ollut helpompi sitä sietää, toisinaan se on johdattanut tekemään vaikeitakin päätöksiä elämässä.

Tänä vuonna on ollut kevyempää. Minuun laskeutui, voisiko sanoa, hieman yllättäenkin, jokin uudenlainen rauha. Olin tavoitellut aina vaan jotain, manifestoinut elämääni hyvää, luotin, että vielä minä rikastun.  Vaikka koin kiitollisuutta, elin silti jatkuvasti luoden tulevaisuuttani. Että minulla on mahdollisuus aivan kaikkeen ihmeelliseen. Ja eräänä päivänä, en todellakaan tiedä, mistä se minuun iski, tajusin, että mulla on kaikkea tarpeeksi. Vaikka ei todellakaan ole kaikkea, mitä olin ajatellut, että pitäisi olla, ennen kuin sitten…

En tarkoita, että rikastuminen ja erilaisten haaveiden tavoittelu olisi jotenkin turhaa tai väärin mutta joskus ne vievät ihmistä tavallaan ohi omalta polulta ja luovat ahdistusta, jos huomaa vuosi toisensa jälkeen, ettei ole onnistunut edelleenkään saavuttamaan jotain minkä on itselleen tavoitteeksi asettanut.

Kunkin polku on omanlainen, enkä mitenkään voi tietää miten joku muu kokee tämän elämän ja maailman. Minussa muuttui kuitenkin jotain vahvasti, kun lopetin tavoittelemasta aktiivisesti lisää ja pysähdyin ymmärtämään, mikä minulle riittää.

Uskon, että vuosien työ mielen kanssa, jokapäiväiset kiitollisuusharjoitukset ovat johtaneet tähän. Olen vilpittömästi osannut olla kiitollinen jo pitkään siitä mitä minulla on, enkä niinkään kaivannut jotain mitä minulla ei ole. Silti olen tavoitellut vahvempaa taloudellista turvaa, tietynlaista materialistista varmuutta, yhteiskunnan määrittelemää menestystä.

Jollain lailla samankaltaisen tunteen olen kokenut, kun vuonna 2017 muuttaessani pois ex-puolisoni, lasteni isän luota, jätin vaa’an vanhaan elämään. En tietenkään ole peilikuvaani ja olooni joka päivä tyytyväinen, kipuilen edelleen toisinaan mutta tuosta lähti tunne, että olen riittävä tällaisena. Se ei estä minua tekemästä hyviä tekoja itselleni, huomioimaan mikä aiheuttaa huonoa oloa, mikä lisää hyvinvointiani ja terveyttäni. Mutta olen joka päivä just sellaisena kuin olen, silti tarpeeksi itselleni ja heille, ketkä minua pyyteettä rakastavat. Enempää en voi eikä tarvitse. Lukiessani päiväkirjojani, niiden sivuilla toistuu vuosi vuoden jälkeen teema, nyt laihdun ja sitten olen tyytyväinen. Minua ei lainkaan haittaa, jos vähän laihtuisinkin mutta tuntuu hyvältä saada olla tarpeeksi juuri sen näköisenä ja kokoisena kuin kullakin hetkellä on. Juuri sellaisena kuin on.

Tässä hetkessä koen jotenkin uudella lailla, että minulla on kaikkea tarpeeksi. Toki vuosien aikana minulla ei aina ole ollut ja olen saanut lainaksi rahaa, minua on autettu monella tapaa. Mutta entä sitten? Onko silloin huonompi, jos saa apua, saa rahaa lainaksi, joltain jolla sitä on? Eikö silloinkin ole tarpeeksi, toisen avulla vain?

Tajusin, että elän jo unelmieni elämää. Haaveeni muuttuvat jatkuvasti ja aivan kaikkia sellaisia, mistä joskus haaveilin, en toteuttanut. Aivan kaikkia haaveita, mitä itselleni toivoin, en voinut todeksi elää. Jotkut asiat tuovat edelleen surun sieluuni, kyyneleet puhdistavat sieluani edelleen usein. Silti voin sanoa vilpittömästi, että minulla on kaikkea tarpeeksi ja elän onnellista elämää.

Siihen materiaalinen maailma tuo vain pienen säväyksen, loput on mielentilasta kiinni. Ja toki ymmärrän myös hyvin, että monella mittapuulla olen valtavan etuoikeutettu. Se ei kuitenkaan vie pois kokemaani. Moni etuoikeutettu rämpii koko elämänsä eikä löydä rauhaa.

En tiedä mitä huominen tuo tullessaan, millaiset kokemukset ehkä muuttavat mielentilaani ja ajatuksiani. Kun tänään pitkästä aikaa törmäsin tarinaan Liikemiehestä ja kalastajasta (laitan sen loppuun, jos se ei vielä kaikille ole tuttu tarina), mietin, että ah, onneksi olen tuo kalastaja. Kesä edessä, monet tasapainoilevat jaksamisen kanssa ja monet heistä siksi, että ovat luoneet itselleen elämä, missä ei ehdi edes elää. Useat myös monenlaisista erilaisista syistä, joista minulla ei ole mitään tietoa. Mutta kiitollisena totean, että oma elämäni on nyt hyvää.

Kirjoitan tätä nyt Rhodoksella. Olen matkassa tyttäreni ja hänen ystävänsä kanssa, joka minullekin on äärimmäisen rakas. Olen syvästi kiitollinen ja onnellinen, että saan toteuttaa tämän matkan. Olen myös syvästi kiitollinen, että tämä muistuttaa minua siitä, etten tarvitse tällaisia matkoja elämääni ollakseni onnellinen. Aamukahvi maistuu aivan yhtä hyvälle, jollei paremmallekin mökin terassilla tai Pilvijärven rannalla linnun laulua kuunnellen. Olen rakentanut arkeni sellaiseksi, että siellä on tilaa tärkeälle. Se joustaa elämänhetkien mukaan. En kaipaa kuukauden irtiottoa arjestani, jotta jaksaisin sitä taas. Olen todella onnellinen tässä ja nyt enkä usko, että prioriteetilistallani on jatkossakaan etelän lomia tai matkoja maailman ympäri. Shampanjapäivityksiä juhlista tai vimosen päälle muotivermeitä. Sen sijaan ystäviä, syviä ja inhimillisiä keskusteluja, musiikkia ja erilaisia juhlia, yhteen tulemista mutta myös hiljaisuutta, sitä elämäni on toivottavasti mitä enenevissä määrin myös jatkossa.

Prioriteettilistallani tulee olemaan se, että muistaisin ja ehtisin kysyä, miten voit? Tarvitsetko apua? Että jaksaisin olla paremmin läsnä ystäville, lapsilleni ja muilla rakkaille. Haluan myös olla hoitaja kaikille, en vain rikkaille ja hyvin toimeentuleville. Haluan tarjota erilaisia paranemisen ja itseensä tutustumisen mahdollisuuksia kaikille.

Näitä jään pohtimaan ja lähden altaalle kysymään tyttäriltä, että mikä tekee heidät elämässä onnelliseksi? Voisiko se olla jotain sellaista, mikä kumpuaa sisältä?

Ja he katsovat mua kuin vajaaälyistä ja mietin, että näin sen kai kuuluukin mennä. Mitäpä minä heidän sisäisestä maailmasta ymmärrän mutta voin yrittää oppia, kuulla ja olla vierellä. Kaikkein synkimpinäkin hetkinä ja luottaa silloin, kun oma luottamus on kateissa.

Toivon sulle itsemyötätuntoa ja itsetuntemusta. Elätkö sä tässä hetkessä vai tulevaisuudessa? Olisitko menneestäkin valmis päästämään irti ja lempeydellä palaisit sinne vain hetkittäin? Mikä tekee sun arjesta onnellista? Voisiko sullakin olla jo tarpeeksi tässä hetkessä, vaikka haaveita kohti mennäänkin?

Toivon valtavasti rakkautta ja rauhaa, sulle, mulle ja meille.

Kehon ja mielen parhaaksi, Salla

P.S Tässä se lupaamani tarina:

Tarina Kalastajasta ja liikemiestä

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

”Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

”Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

”Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen. ”Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

”Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?

Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. ”Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soita kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”

Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. ”Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.” Hän jatkoi: ”Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Mexico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”

Kalastaja kysyi: ”Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”

Ja amerikkalainen vastasi: ”10–20 vuotta, korkeintaan 25.”

”Mutta entä sitten, señor?”

Amerikkalainen sanoi nauraen: ”Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”

”Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”

”Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”

Tämä on kuulemma alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Kyseinen versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko.